Ystävältä ystävälle

"Ystävyys on akku elämän arjessa!"





Sain tämän ihanaakin ihanamman tunnustuksen Janskulalta  My Way - My Life
blogista. Kiitos!! Pidämme tassuttimet kuivina!
Janskula on tehnyt tämän ihanuuden itse ja antoi luvan laittaa tämän eteenpäin.


Blogiystävät ovat yhtä tärkeitä kuin "fyysiset" ystävät. Usein blogiystävät ovat jopa paremmin saavutettavissa - eihän tarvitse kuin istua tähän ja avata kone. Muiden ystävien tavoittaminen arjen hötäköiden keskellä on paljon hankalampaa. Tarkoitukseni ei ole vähätellä ystäviäni, vaan korostaa myös tämän blogimaailman ystävyyden merkitystä. Te siellä ruutujenne takana, olette TÄRKEITÄ, Kiitos, että olette siellä. Sen tietäminen tuntuu hyvältä.

Haluan jatkaa tätä tunnustusta eteenpäin seuraaville blogeille. Perusteena tällä kertaa se, että henkilöt blogien takana ovat olleet mukana Mustankissan tyttären alkutaipaleelta saakka.:

Sude    Suden silmukat-   blogista
 Kirsi Tää ois tän koti-blogista
 Katjusha  Onni on...-  blogista
Nenunen Matalalentoa sanojen voimin- blogista
 Lisäksi vielä Tanskulle  Elä elämäsi hymyillen, hymyile läpi kyynelten- blogista 
ja Seijastiinalle Seijastiinan mietteitä- blogista, vaikka kaksi viimeistä jo Janskulaltakin tämän saivat.
Kiitos teille ja kaikille muillekin ihanille lukijoilleni! 


 Tässä tarinaa mietittäväksi, ja kylläpä siitä tulikin pitkä. Ei haittaa vaikka jättäisitte väliin,,
Tällä viikolla olen pohtinut ystävyyttä ja työtoveruutta paljon. Olen suhteellisen uusi tässä työyhteisössä, aloittanut vuoden alussa. Sain kiemuroiden kautta kuulla työtoverini kokeneen taholtani ilkeyttä ja väheksyntää. Hämmästyin ja ihmettelin, ettei hän ollut puhunut siitä minulle, vaan suoraan esimiehelleni (jolta en myöskään asiasta mitään kuullut, vaan vahingossa keskustelun sivusta sattuessani väärään aikaan paikalle). Te siellä ruutujenne takana ette tunne minua niin, että voisitte ottaa asian varsinaiseen ytimeen kantaa, mutta voin kertoa teille, että ilkeys ei kuulu taitoihini eikä väheksyntä liioin. Jos joskus haluaisin oikeasti sanoa jollekin suorat sanat, jäävät ne silloinkin kurkkuuni. En pysty sellaiseen, en vain pysty. Olen elämässäni kokenut koulussa sellaista ilkeyttä, etten sitä kenellekään soisi. Olen kärsinyt vuosia, pelännyt avata sen rakennuksen ovea ja astua sisään. Olen vuosia aamuisin tehnyt töitä, jotta olen saanut lähdettyä liikkeelle. En ikinä, EN IKINÄ, olisi kenellekään ilkeä, en koulussa tai töissä tai elämässä! 
Mutta olen oppinut, että joidenkin asioiden ei voi antaa olla. Niin kävelin tämän työtoverin huoneeseen ja kysyin, pitäisikö meidän kenties keskustella jostakin hänen mieltään askarruttavasta asiasta. Hän kielsi. Ei hänellä mitään puhuttavaa ollut, mistä sellaista olin saanut päähäni. Kerroin mistä, ja silloin hänen oli pakko myöntää. Kyllä, hänestä olin ollut sen näköinen, etten pidä hänen tavastaan tehdä töitä. Hän arveli, että minulla on suuria ongelmia ja puran ne katsomalla häneen ilkeästi. Hänen vuodatuksensa ei ole kokonaan edes kertomisen arvoinen, mutta hän tunsi, että olen täynnä ilkeyttä häntä kohtaan. Yritin kysyä, milloin tällaista on tapahtunut, missä tilanteessa jne. Hän vain jatkoi vuodatustaan, mutta ei osannut nimetä mitään päivää. Loppu tulos keskustelustamme oli se, että pärstäni ei kertakaikkiaan miellytä häntä. Olin hänestä kova ja ilkeä. Piste.
Olin lyöty. Jos se oli tarkoitus, se sattui, osui syvälle. Hänellä oli tunne. Jos hänestä niin tuntuu, täytyyhän siihen olla syy. Olinko todella katsonut  pahasti? Miksi olisin, koska hänen työskentelyssään ei ole minusta vikaa? Oliko se ollut iltapäivä, jolloin huomasin, etten jaksannut kuunnella kenenkään puheita, vaan olin omissa ajatuksissani? Näiden ajatusten kanssa jäin. "Hyvä kun puhuttiin. Ei anneta tämän tulla meidän työtä haittaamaan. Jatketaan tästä puhtaalta pöydältä", hän sanoi. Se siitä. Hän lähti kotiin, oli hoppu.
Minä jäin vielä. Jäin hämmentyneenä. Jäin ihmeissäni. Minäkö kiusaaja? Olenko?

Arvatkaa vaan nukuinko seuraavana yönä? Seuraavana päivänä lähdin onneksi työhommiin toisaalle ja perjantaina hänellä olisi vapaapäivä, onneksi. No, enpä ollut perjantaina minäkään töissä, iski jo torstaina migreeni, jota en olekaan potenut aikoihin. Kärvistetty on siis minua pari päivää oikein kunnolla. Olen miettinyt ja laittanut perheeni miettimään, millainen minä olen. Kysyin entiseltä työtoveriltani, jonka tapasin ja jonka kanssa tein töitä vuosia, millainen olen? Kukaan ei usko, että voisin olla ilkeä, piikikäs tai katsella toista halveksivasti. En minäkään, en vieläkään. Mutta hänellä on tunne. Jos on tunne, se pitää jostakin tulla, eikö?

Tapahtui käänne. Kuulin, etten ollut ensimmäinen tämän ihmisen tiellä. Hän aikaisemmin kokenut jonkun toisen olleen töissä arvostetumpi kuin hän itse, ja oli alkanut kaivaa maata tämän jalkojen alta. Käynyt pomon pakeilla kuiskimassa työpaikkakiusaamisesta ja tökkinyt työkaverin arkoihin paikkoihin. En koe saavani enempää arvostusta tai olevani uhka, asiakkaat kyllä pitävät minusta, "hankalatkin"(itse sanoisin haastavat)mutta sehän on meidän kaikkien työntekijöiden etu, että saamme luotua toimivat suhteet asiakkaisiin. Ehkä sittenkin tämä on peli. Mutta minä olen tässä pelissä huono. Olen paljastanut kaikki korttini ja hän tietää heikot kohtani. Luotin. Siinä virhe. Ja mitä ensi viikko tuo. Sitä en tiedä. 

Voin jo paljon paremmin itseni kanssa. Olen alkanut luottaa taas, itseeni. Koska voin luottaa taas uusiin ihmisiin, sitä en tiedä. En ole ilkeä, EN OLE. Kiitos siitä ystävilleni ja perheelleni. Luotan. He tietävät. Ja kuten entinen työtoverini sanoi - Meillä on töissä norsu, kun kerran hiirtä pelkää..... 

Mukavaa viikonloppua kuitenkin teille ystäväni!