maanantai 12. elokuuta 2013

Vielä kesäkissoista


Meidän Miisu oli luultavasti juuri tuollainen maalaistalosta mökille lasten lemmikiksi hankittu kaunis musta ihanuus. Se ilmestyi pihallemme talvella kovilla pakkasilla, eikä ollut mikään arkalainen, vaikka laiha olikin. Se viihtyi erityisen hyvin lasten kanssa ja aina kun lapset menivät pihalle, se ilmestyi. Ensin ajattelimme, että se on jonkun oma ja laitoimme ilmoituksia ja yritin kysellä, tiesikö kukaan kissasta mitään, saati omistajasta. Saimme kuulla vain, että läheisellä tilalla oli ollut kissalla viisi mustaa pentua edellisenä kesänä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän niiden kohtalosta. Miisu oli kuitenkin sydänten murskaaja, enkä voi ymmärtää, miten kukaan hylkäsi niin kilttiä kissaa. Ikinä se ei kynsinyt, saati purrut, ei silloinkaan kun siihen sattui. Miisu oli kissojen aatelia, eikä ansainnut saamaansa kohtaloa. Se otti meidät omakseen, ja ennen kuin ehdimme leikkauttaa sitä, se antoi meille vielä iloksi kuusi pentuakin. Etsimme niille kaikille hyvät kodit, ja Nekkuhan asuu meillä edelleen. Nämä pennut olisivat saattaneet syntyä villeiksi jonnekin navetan alle ja palella sitten seuraavana talvena ja ehkä kuoliaaksi saakka. 



Saimme pitää Miisumme vain puolitoista vuotta, mutta se jätti meihin lähtemättömän tassun jäljen.
Miisu katosi. Puolitoista viikkoa etsimme sitä pitkin teiden vieriä, huutelimme ja haimme löytöeläintaloista.
Ehdin jo totutella ajatukseen, että ehkä kulkija oli jatkanut matkaansa. Sitten melkein kaksi viikkoa myöhemmin se oli aamulla rappusilla. Voi sitä riemua! Mutta se oli ennen aikaista: Miisua oli ammuttu jalkaan, ja luu törrötti tosi pahasti ulos jalasta. Miisu oli tosi sairas, ja eläinlääkäri sanoi sen luultavasti parannelleen jalkaansa tuon pari viikkoa, ennen kuin se pääsi raahaamaan itsensä kotiin. Haava oli vanha ja jalka ei olisi tullut enää kuntoon. Eläinlääkäri olisi kokeillut amputitaatiota, mutta onnistuminen olisi ollut epävarmaa ja Miisu olisi pitänyt kahlita paranemisen ajaksi, luultavaksi pariksi kuukaudeksi. Emme halunneet sille sellaista kärsimystä, emmekä rajoittaa sen vapautta, johon se oli tottunut jo ennen meille tuloa, niin teimme vaikean päätöksen ja päästimme Miisun menemään vihreämmille metsästysmaille, joilla ei ole metsästäviä ihmisiä. En halua syyttää ketään metsästäjää, sillä yleensä he ovat vastuuntuntoisia.
Tein rikosilmoituksen, koska eläin oli jätetty kärsimään. Silloin oli kyyhkyjen metsästämisen aika, ja kiertoteitä tuli korviin, että mitä luultavammin nuoret metsämiehet olivat pitäneet lystiä, voitteko kuvitella? Poliisi ei ollut tästä tiedosta kovinkaan kiinnostunut ja asia jäi silleen.

Mutta jos ne ihmiset, jotka alunperin Miisun olivat ottaneet vastuulleen, olisivat jättäneet sen ottamatta, kuka sen kohtaloa sittenkään tietäisi. Toivon vain, että ihmiset miettisivät motiivejaan ottaa eläimiä, itsekkyys ei pelkästään riitä syyksi. Pitää miettiä, onko valmis sitoutumaan eläimeen kymmeniksi vuosiksi. Kissa elää kauemmin kuin kuukauden tai kolmen kesäloman ja se ei pärjää yksin.

No, mitäpä minä tätä teille saarnaan, tiedän, että on erittäin epätodennäköistä, että vastuuttomat lukevat tätä blogia, mutta kannanottona voitte ottaa jomman kumman alla olevista kuvista omaan blogiinne.
Ja kiitos kun sain vuodattaa, tänään tuntui vain tältä.





15 kommenttia:

  1. Miisu sai teiltä kuitenkin onnellisen ja rakastavan kodin ennen lähtöään, parasta mitä voi saada. Ja koskaan ei voi tietää kuka tekstiäsi lukee, joten jos edes yhden ihmisen ajatuksiin kykenet tarinalla vaikuttamaan, on se jo paljon.
    Minä en edes uskalla aloittaa saarnaamista omassa blogissani... niin paljon nähneenä kissatalolla voisi tulla teksteistä jo niin rankkoja, että ei kukaan sinne enää uskaltaisi.
    Mutta sen olen huomannut, että kovia kokeneet kissat on niitä parhaimman luonteisia, kun he löytävät hyvän kodin. Ja arvostan teidän päätöstä, itse olisin varmaan sitä amputaatiotakin kokeillut, en olisi osannut päästää irti.

    VastaaPoista
  2. Miisu parka, sai kuitenkin osan elämästään elää onnellisena. Oikean päätöksen lopulta teitte minun mielestäni. Täytyy osata päästää irti lemmikistään siinä vaiheessa kun elämä ei sen kannalta ole enää mielekästä. Tällä en tosiaankaan tarkoita, että se päästetään lisää kärsimään luontoon. Kovillehan semmoinen päätös ottaa ja sen vuoksi minullakin on noita niin monta, viimeiseen asti taistelen kissojen hyvän elämän puolesta :)

    VastaaPoista
  3. Anoppini oli arvellut juuri tänään, että olivat nähneet kaukana asutuksesta, mustikkareissulla, tälläisen kissan. Menivät vielä uudestaan tänään sinne päin, josko näkisivät kisun vielä ja veisivät turvaan.

    VastaaPoista
  4. Silmät kyynelissä luin tämän jutun♥
    Miten julma ihminen voikin olla!

    VastaaPoista
  5. Ihana tarina oli Miisusta, vaikka loppu olikin niin sydäntäsärkevän kurja. Aina näitä hulluja kissanvihaajia riittää. Toisaalta he puolustavat toimintaansa (tätä laukausta ei voi puollustaa millään)sillä, että kissa on luonnossa peto, mutta kyllä se ihminen on se suurin peto.

    VastaaPoista
  6. Löysin blogiisi toise blogin kautta. Ihana on tarina Miisusta vaikka tarina ikävästi päättyikin. Kissaihmisenä en myöskään voi käsittää noita julmia ihmisiä kuinka voidaan olla niin raakoja :( Onneksi Miisu sai elää teillä osan elämää hyvin onnellista elämää.

    VastaaPoista
  7. Minua niin pistää vihaksi nämä tämmöiset metsästäjät ketkä eivät ajattele nenäänsä pidemmälle! Itsekin harrastan metsästystä mutta ei tulisi pieneen mieleenkään ryhtyä kissaa ampumaan! (#Grr7an@###!)

    Ajatellaan näin että hetken aikaa Miisu sai olla onnellinen ja hyvässä kodissa ♥

    VastaaPoista
  8. Kyllä ihmiset voi olla raakoja ja ajattelemattomia eläimiä kohtaan .

    VastaaPoista
  9. Teit kyllä oikean ja sydämmestä arvokkaankin palveluksen rakkaalle eläinystävälle.

    VastaaPoista
  10. Kiitos teille kaikille superisti kommenteistanne<3

    VastaaPoista

Kiitos kun ilahdutit jättämällä mukavan kommentin!