Meidän Miisu oli luultavasti juuri tuollainen maalaistalosta mökille lasten lemmikiksi hankittu kaunis musta ihanuus. Se ilmestyi pihallemme talvella kovilla pakkasilla, eikä ollut mikään arkalainen, vaikka laiha olikin. Se viihtyi erityisen hyvin lasten kanssa ja aina kun lapset menivät pihalle, se ilmestyi. Ensin ajattelimme, että se on jonkun oma ja laitoimme ilmoituksia ja yritin kysellä, tiesikö kukaan kissasta mitään, saati omistajasta. Saimme kuulla vain, että läheisellä tilalla oli ollut kissalla viisi mustaa pentua edellisenä kesänä, mutta kukaan ei tuntunut tietävän niiden kohtalosta. Miisu oli kuitenkin sydänten murskaaja, enkä voi ymmärtää, miten kukaan hylkäsi niin kilttiä kissaa. Ikinä se ei kynsinyt, saati purrut, ei silloinkaan kun siihen sattui. Miisu oli kissojen aatelia, eikä ansainnut saamaansa kohtaloa. Se otti meidät omakseen, ja ennen kuin ehdimme leikkauttaa sitä, se antoi meille vielä iloksi kuusi pentuakin. Etsimme niille kaikille hyvät kodit, ja Nekkuhan asuu meillä edelleen. Nämä pennut olisivat saattaneet syntyä villeiksi jonnekin navetan alle ja palella sitten seuraavana talvena ja ehkä kuoliaaksi saakka.
Saimme pitää Miisumme vain puolitoista vuotta, mutta se jätti meihin lähtemättömän tassun jäljen.
Miisu katosi. Puolitoista viikkoa etsimme sitä pitkin teiden vieriä, huutelimme ja haimme löytöeläintaloista.
Ehdin jo totutella ajatukseen, että ehkä kulkija oli jatkanut matkaansa. Sitten melkein kaksi viikkoa myöhemmin se oli aamulla rappusilla. Voi sitä riemua! Mutta se oli ennen aikaista: Miisua oli ammuttu jalkaan, ja luu törrötti tosi pahasti ulos jalasta. Miisu oli tosi sairas, ja eläinlääkäri sanoi sen luultavasti parannelleen jalkaansa tuon pari viikkoa, ennen kuin se pääsi raahaamaan itsensä kotiin. Haava oli vanha ja jalka ei olisi tullut enää kuntoon. Eläinlääkäri olisi kokeillut amputitaatiota, mutta onnistuminen olisi ollut epävarmaa ja Miisu olisi pitänyt kahlita paranemisen ajaksi, luultavaksi pariksi kuukaudeksi. Emme halunneet sille sellaista kärsimystä, emmekä rajoittaa sen vapautta, johon se oli tottunut jo ennen meille tuloa, niin teimme vaikean päätöksen ja päästimme Miisun menemään vihreämmille metsästysmaille, joilla ei ole metsästäviä ihmisiä. En halua syyttää ketään metsästäjää, sillä yleensä he ovat vastuuntuntoisia.
Tein rikosilmoituksen, koska eläin oli jätetty kärsimään. Silloin oli kyyhkyjen metsästämisen aika, ja kiertoteitä tuli korviin, että mitä luultavammin nuoret metsämiehet olivat pitäneet lystiä, voitteko kuvitella? Poliisi ei ollut tästä tiedosta kovinkaan kiinnostunut ja asia jäi silleen.
Mutta jos ne ihmiset, jotka alunperin Miisun olivat ottaneet vastuulleen, olisivat jättäneet sen ottamatta, kuka sen kohtaloa sittenkään tietäisi. Toivon vain, että ihmiset miettisivät motiivejaan ottaa eläimiä, itsekkyys ei pelkästään riitä syyksi. Pitää miettiä, onko valmis sitoutumaan eläimeen kymmeniksi vuosiksi. Kissa elää kauemmin kuin kuukauden tai kolmen kesäloman ja se ei pärjää yksin.
No, mitäpä minä tätä teille saarnaan, tiedän, että on erittäin epätodennäköistä, että vastuuttomat lukevat tätä blogia, mutta kannanottona voitte ottaa jomman kumman alla olevista kuvista omaan blogiinne.
Ja kiitos kun sain vuodattaa, tänään tuntui vain tältä.